Maihinnousun nähtävyydet

Vierailimme Normandiassa, historiallisen maihinnousun tapahtumapaikoilla. Mielessä olivat päällimmäisenä historia ja kuvat vuodelta 1944, joten ei tavallaan osannut odottaa mitä näkyy. Nykyään hiekkarannoilla ei ole juuri tapahtumista säilyneitä merkkejä, joillain rannoilla on väliaikaisten satamien betonirakenteita, mutta muuten rannat ovat tavallisen näköisiä hiekkarantoja. Kaupunki ja huvilat ovat kasvaneet rantojen läheisyydessä. Jotkin epätavallisen leveät kadut kertovat materiaalivirtojen reiteistä. Muistomerkkejä on usealla paikalla. Eniten näkyvissä ovat museot ja turismiin liittyvät rakenteet.

Ranskalaiset todella vaalivat näitä muistoja. Muistomerkkejä pidetään yllä huolellisuudella ja velvollisuudentuntoisesti. Esineitä edelleen kerätään museoihin lisää ja esillepanoa kehitetään. Museoita on paljon, jos niissä haluaa käydä, ja ne ovat varmaan monipuolisimpia kalustosta, varusteista, valokuvista mitä toisesta maailmansodasta löytyy.

Utah beach

Mutta taustalla kaikessa ei ole sota ja väkivallalla mässäily. Museot kertovat joka käänteessä yksilöistä, ihmisistä kaiken keskellä. Jatkuvana virtana tänne tulleiden ja sekä tänne jääneiden että pois päässeiden tarinoita. Yksi kertomus brittilaskuvarjoyksiköstä: ”Menetimme matkalla useita miehiä. Saavutimme kohteen. Lähetimme yhden ranskaa puhuvan miehen noutamaan ranskalaistalosta kuumaa vettä ja keitimme teetä.” Tuon lukemisen jälkeen ei halua valittaa pienistä vastoinkäymisistä.

Toinen vaikuttava kuva oli kahdesta opettajasta, jotka Ranskan rannikon pikkukaupunkien pommitusten raunioissa johtavat koululaisia. Päättäväisen näköiset mies ja nainen pitivät kiinni normaaliudesta ja jatkavat elämäntehtäväänsä.

Jos pitää valita minimimäärä kohteita Normandiasta, niin Pointe du Hoc on kraatereineen ja bunkkereineen eniten sodan arpia säilyttänyt kohde ja Utah beachin museo on laajin näiden maihinnousurantojen museoista. Mikään museoista ei kuitenkaan ole huono valinta.

Kun hotellissa on vain vähän latauspaikkoja, pidän kohteliaana siirtää auton pois niiltä paikoilta kun lataus on valmis, vaikka hotellit eivät sitä edellytäkään. Aamulla siis lähtö 90 % latauksella ja normaalilta paikalta.

Kuljimme maihinnousun rannoilla kahtena päivänä. Edellisen yöpaikan Trouville-sur-Merin vieressä joen toisella puolella on Deuville, ja lähtiessä ajoimme sen kautta. Hetkeksi auto mahdollisesti sakkopaikalle ja muutama kuva taas yhdestä hienosta pikkukaupungin keskustasta.

Joku ihmeellinen vapaa kadunkulma, mahdollisesti sakkopaikka, mutta äkkiä vaan tästä kaupungista pari kuvaa ja menoksi.
Deauvillen kauniita taloja ja istutuksia
Vaikea tähdätä, tässä on jotain vikaa.

Ensimmäinen maihinnousuun liittyvä kohde samana päivänä oli Caenissa oleva toisen maailmansodan museo ja Kanadan maihinnousuranta Juno beach ja sen museo. Tukikohdaksi kahdeksi yöksi otimme pienen hotellin Chateau La Cheneviere.

Omaha beachin huvilakatu on rakennettu uudestaan, eikä itse tapahtumien jälkiä muistomerkkien lisäksi näy.
Näitä kallioita kiipesivät Teksasin rangerit ylös saksalaisten tulituksessa.
Koko niemen kärki oli aivan pommikuopilla. Se on oikeastaan isoin jäljellä ollut pommitusten jälki täälläpäin.
Pointe du Hocin isoimpia valmiiksi asti rakennettuja tuliasemabunkkereita.
Paljon monenlaisia linnoitusrakennelmia.
Tähystysbunkkeri ilmeisesti.

Toisena päivänä kävimme Omaha beachilla, sen museossa ja Pointe du Hocissa ja sen jälkeen vähän pidemmän matkan päässä Utah beachilla. Siellä oli tosiaan näytillä eniten kalustoa, ulkona maihinnousuvene, johon pääsi kävelemään ja tosiaan mielestäni isoin museo.

Utahilla oli tämä maihinnousualus johon myös pääsi sisään.
Utahin museo oli isoin. Kaikki huoneet olivat täynnä tavaraa, isoja ajoneuvoja ja muuta kalustoa. Tämän huoneen väljyys ei nyt anna oikeaa kuvaa, mutta ei muutakaan tullut tuolta otettua.
Utah beachillä ravintolarakennus oli osin bunkkeri, johon oli kerätty myös museotavaraa, kuten kaikkialle täällä.
En vaan ihan keksinyt mitä nämä lehmät tuossa sannalla halusivat olla.

Näin pandemian aikaan amerikkalaiset turistibussit ovat poissa ja muutenkin museoissa ja nähtävyyksissä varmaan vähemmän ihmisiä kuin ennen ja vähemmän kuin koskaan tulevaisuudessakaan, väljintä ja miellyttävintä ikinä kulkea. Vaatimus rokotustodistuksista pitää todennäköisyyden tartunnoille pienenä. Paras aika tälle matkalle siis mielestäni.

Tämä kuuluu nähdä, jokunen nimi lukea, katsoa päivämääriä, vaikka se on raskasta.
Kaunis muistomerkki ja hautausmaa.

Amerikkalainen hautausmaa ei sinänsä ole uutta tietoa antava, mutta minulle se on kuitenkin sellainen paikka, jossa haluan käydä. Sillä, että annamme ajatuksissamme tilan ja huomion uhrauksille ja tapahtumille historiassa on vaikutusta siihen, millaisia päätöksiä tulevaisuudessa teemme.

Jatkojohtoja ei pitäisi latauksessa käyttää, mutta jos nyt tämä hotelli vain sellaisen tarjoaa niin käytetään varovaisesti. Virta alhaiseksi ja tarkistetaan, että koko johto on kelattuna auki, ettei kela kuumene. Tarkkaillaan lämpötiloja johdossa ja liitoksissa.

Ajomatkat näinä nähtävyyspäivinä olivat niin lyhyitä, että hotellissa oleva hyvin epämääräinen latausmahdollisuus pitkän ja ohuen jatkojohdon päästä riitti. Ensimmäisenä päivänä 110 km ja toisena 140. Ensin uskalsin ladata vain 8 ampeerilla, mutta toisena päivänä lisäsin 10 ampeeriin. Johto ja liitokset eivät tuntuneet kuin vähän lämpimiltä.

Upeita vanhoja isoja puita!
Hotellin ravintola teki ensimmäisenä iltana salaatin, keitettyjä vihanneksia. Riittävät energiat siihen lisäksi ranskalaisista perunoista ja leivästä. Jokainen ravintolakokemus on enemmän selviytymistä ja koulutusta veganismista kuin kulinarismia.
Toisena iltana yritimme HappyCow-sovelluksella etsiä vegaanista pizzaa, mutta se ravintola oli kiinni. Tässä viereisessä oli valmiina joku kulhotyyppinen (pohja+salaatti+proteiini) ruoka. Meillä ruokakuville käy usein niin, että niitä muistaa ottaa vasta, kun nälkä väistyy..

Näiden vähän raskaiden rantojen jälkeen ajattelimme, että nyt tarvitaan vähän lämpöä ja aurinkoa. Seuraavaksi kohti Etelä-Ranskaa.

Laiska lataaja

Päivän suunnitelma oli, että aamupäivällä tutustumme Roueniin, sitten ajamme Étretatiin katsomaan rannikon hienoja kalliomuodostelmia ja sitten yöksi Trouville-sur-Meriin. Ajomatkat eivät näiden välillä ole pitkiä. Rouenissa olimme hotellissa, jossa ei ollut latausta, tai ainakaan emme jaksaneet sitä tiedustella. Akkua oli 40 % lähtiessä. Rouenin vieressä on Teslan Supercharger, mutta tuo ei lähtiessä tullut mieleen, että voisipa siellä käydä. Matkalla sitten tuli mieleen, että ehkä jossain pitäisi ladata. Étretatissa oli Plugsharen mukaan kaksi latauspaikkaa, joten tähtäsimme niiden äärelle. Sinne saapuessa akkua oli 12 %, ja alkoi harmittamaan, että muutama minuutti Rouenin superilla olisi ollut hyvä, ettei olisi tarvinnut muiden latureiden kanssa leikkiä.

Rouenin pääkohde oli nähdä mistä Monet maalasi katedraalia.
Kauniita taloja Rouen täynnä.

Ensimmäinen Étretatin kaksilaturinen latauspaikka oli toiselta paikaltaan varattuna, siinä oli Toyotan hybridi. Toinen paikka oli rikki, punaista valoa. Jätimme auton siihen toiveikkaasti johto maassa, että jospa hybridikuski palaa ja laittaisi johdon kiinni. Lähdimme jalan tiedustelemaan toista laturia. Se löytyikin keskusaukion kulmalta. Näin vilkkaaseen turistiaikaan osa keskustaa oli suljettu turistiliikenteeltä aidoilla. Tällaiseen aitaan törmäsimme kun kaupunkiin tulimme, emmekä uskaltaneet siitä mennä, vaikka navigaattori kertoi reitin laturille menevän siitä. No nyt totesimme, että tännehän ei pääse muuten, kaksi latauspaikkaa on vapaana ja näyttää vihreää, joten eiköhän ole ihan sallittua nostella aitaa syrjään ja ajaa tänne torille. Siispä noudimme auton toiselta laturilta, siirsimme aitaa ja ajoimme torille ja ei muuta kuin lataamaan. Käynnistys millä tahansa tunnisteella. Rantakallioilla kävellessä meni sen verran aikaa, että lähtiessä oli akkua 41 %. Trouville-sur-Merissäkin oli vielä 24 % jäljellä, ja hotellissa oli mukavasti Teslan laturi.

Étretatin tori, jolta toimiva latauspaikka löytyi. Latauspaikat oli todella jätetty vapaiksi, ei dinotusta!
Étretatin turisteja. Kyllä matkaajia on pitkin Eurooppaa, muilta mantereilta vain ei ketään.
Pieni patikointi kallioiden päälle.

Näinhän ei pitäisi matkaan sähköautolla lähteä, että ei ollenkaan ajattele missä lataa ja paljonko ajetaan. Muutaman minuutin vilkaisu riittäisi. Teslan kanssa sitä vaan on tottunut siihen, että Superchargerit tulevat vastaan kyllä tarpeen tullen. Syrjäisellä maaseudulla se ei kuitenkaan ihan pidä paikkansa joka kolkassa. Mutta meni se näinkin.

Trouville-sur-Merin hotellilla oli Teslan laturit.
Trouville-sur-Merissä pyysimme paperille kirjoitetulla tekstillä isoa salaattia ja varmasti vegaanisena – hyvin ravintola toimi, vaikka ruokalistalla mitään tietoja vegaanisista vaihtoehdoista ei ollutkaan. Aina siis pärjää.

Täältä lähtiessä sitten tietysti ollaan taas normaalitilanteessa, akku täynnä, tai siis 90 prosentissa. Hotellissa illalla auto oli sen verran myöhään latautunut siihen, että en viitsinyt siirtää enää pois, mutta aamulla kävin vapauttamassa latauspaikan. Vaikka hotellit eivät tätä vaadi – eikä pitäisikään – niin olen pitänyt tapanani vapauttaa laturit aina kun voin. Kun niitä on vielä näin vähän. Järkeväähän on, ja siihen tulevina vuosina mennään, että latauspaikkoja on tarpeeksi, mieluiten jokainen pysäköintipaikka hotellissa. Silloin hotellivieraiden kokemus on kaikkein paras, ja tähän hotellit pyrkivät tietysti kun sen tajuavat.

Ajourakka

Kaksi ensimmäistä päivää matkalla ovat olleet paljon siirtymistä, ajourakkaa, jota on tahdittanut joukko nähtävyyksiä eri maissa. Saksasta ajoimme suoraan Hollantiin ja sieltä valitsimme Giethoornin kanavat ja Kinderdijkin tuulimyllyt kohteiksi. Giethoornissa käveleskelimme ja söimme kolmisen tuntia ja Kiderdijkissä olimme jo niin myöhään, että vain kävimme tuulimyllyjen lähellä ottamassa kuvia – juuri sen verran turismia kuin jaksaa pitkään ajopäivään sisällyttää. Kilometrejä kertyi 600.

Kinderdijkistä hotelliyön jälkeen toiselle ajopäivälle oli valittu Belgiasta Brugge ja sen kanavat ja rakennukset, siellä käveleskelimme pari tuntia. Ranskan puolella kävimme Dunkerquen rannalla ja lopulta päivällinen ja hotelli Rouenissa. Kilometrejä 500.

Joka suuntaan kauniita kanavia.
Teimme pienen keltaisen lenkin, mutta sen lisäksi menimme vähän pohjoisempaan asti myös, siellä oli Pikku-Venetsia. Yhteensä kävelimme 8 km.
Ankat eivät jostain syystä hirveästi väistelleet veneitä. Ehkä pieni törmäys silloin tällöin ei haitannut.
Ulkoilmassa oli toki paljon ihmisiä, mutta ei silti tiiviitä väkijoukkoja Giethoornissa.
Koko kylä on laittanut kaikki pihat ja paikat kauniiksi.
Veneen vuokraaminen ei innostanut, kun näki miten jonossa kanavissa jouduttiin ajamaan.
Pientä ruuhkaa
Suurin osa veneistä oli sähköisiä. Tässä niiden latureita.
Ankat eivät jostain syystä hirveästi väistelleet veneitä. Ehkä pieni törmäys silloin tällöin ei haitannut.
Odottamassa veneitä nostosillalla
Moottoritien sijaan menimme kanavan vartta kulkevaa pienempää tietä pitkin kohti Giethoornia.
Konfrenssikeskuksen kahvilaa laturilla.
Huoltoasemalla vähän juotavaa latauksen ajan.
Pikakuvat tuulimyllyistä
Klassikkoturistikuvatyyli
Kinderdijkin hotellin pihalla oli latureita, joissa toimiva tunniste selvisi, kun meni qr-koodin webisivulle ja siellä mainittiin Shell. Se toimi. Illalla latasin 90 prosenttiin ja aamulla herätessä lataus päälle taas.
Bruggessa ajoimme suoraan satunnaisesti valittuun parkkihalliin, ja siellä olikin mukavasti latausta.
Arvauksella kokeilin ensimmäisenä Shellin tunnistetta, ja se toimi.
Bruggea
Bruggesin kanavat ovat kauttaaltaan täynnä kauniita taloja, paljon valokuvattuja maisemia.
Bruggen kuvatuimpia rakennuksia, mikähän se nyt olikaan.
Bruggen torin lähellä on täysin vegaaninen vohvelikauppa, varmaan satojen muiden vohvelikauppojen seassa.
Tuju paketti vegaanisesta vohvelista, suklaakastikkeesta ja jäätelöstä.
Tämän penkin merkitys jäi epäselväksi, taidetta vai korona-ajan turvatoimi..
Keskellä kaupunkia oli kaivauksia
Tähänkin asentoon rekan saa moottoritiellä. Sen verran vähän liikennettä, että onnettomuuden ohi pääsi sujuvasti ilman odotusta. En usko, että vakavasti loukkaantuneita oli tässä onneksi.
Dunkerquen muistomerkki
81 vuotta sitten tämä ranta oli toisaalta kovin erilainen ja toisaalta samanlainen..
Rouenin päivällinen löytyi Happycow.com -palvelusta ja Googlekin tunnisti vegaaniruokaa tarjoavaksi paikaksi. Saatiin kerättyä juuri sellainen kulho kun haluttiin. Pohjalla linssit tai riisi tai jotain muuta, siihen valitut kasvikset, falafeli, kastikkeet ja siemenet.

,

Laivaan kohti Eurooppaa

Toissavuonna matkailimme Teslalla Italiaan, tänä kesänä menemme Ranskaan Atlantin rannikolle pääasiassa ja suurimmaksi osaksi varovaisuuden takia luontokohteisiin ja ulkoilmassa historiallisiin paikkoihin. Menomatka taas laivalla, vältämme tylsän ajamisen Ruotsin läpi ja laivalla ehtii vähän levätä hektisen viikonlopun jälkeen ennen ajamista.

Viimeksi olimme jonottamassa laivaan kovin aikaisin, varmaan juuri check-in:in alettua. Nyt tulimme vasta puoli tuntia ennen sulkemista. Turha tässä seisoskella.
Jonossa laivaan oli aikaa vielä hieman muuttaa pakkausta. Laivassa otimme hyttiin vain yhden laukun, johon oli valittu se, mitä tarvitaan. Autoon pysyvästi jätettäväksi teimme yhden kassin kengille ja takeille, joita tarvitsee vaihtaa vain, jos menemme luonnossa jonnekin.
Olemme niin kovasti olleet eristyksissä mökillä, että auto ei ole saanut ihmisten huomiota. Ihan unohtanut, että se kerää katseita joka paikassa.
Kolmosella on kyllä laivaan ajaminen mukavampaa kuin aika leveällä X:llä. No hieman leveä tämäkin on, mutta ei pahasti. Moni autoilija odotti ylläolevan mäen alla että pääsee ylös asti. Ei tullut itselle edes mieleen, sen verran unohtanut kytkimet tai automaatin oikut mäessä.

Laivan internet on vähän oikukas, mutta sai vähän odottelemalla tämän kirjoituksen lähtemään.

Hytti keulassa ikkunalla eteenpäin, kiva suunta katsella ja kaunis meri vähän aaltoilevana.

Meripäivä menee aika nopeasti, kun ottaa pienet nokoset ja käy kaikilla aterioilla. Sitten on valmis ajamaan laivasta ja vähän eteenpäin. Olemme taas ottaneet maaseudulta Lyypekin ja Hampurin väliltä hotellin. Sinne ajaa samassa ajassa kuin Lyypekistä löytää parkkipaikan, minkä opimme 2017 matkalla.