Luottokorttijärjestelmä on tehty sillä tavalla väärin, että suuri määrä korttipäätteitä pienituottoisilla latausasemilla ei ole taloudellisesti mahdollista. Siinä yksinkertainen yhteenveto vastauksesta usein esille tulevaan kysymykseen: miksi ihan tavallinen vaikkapa lähimaksu luottokortilla ei ole yleistynyt latausasemilla?
Luottokortti olisi aivan varmasti yleisin tai ainoa maksutapa, jos se olisi taloudellisesti lähellekään kannattava. Latausverkosto, jossa luottokortti toimisi laturilla suoraan, saisi huomattavan markkinointiedun latauksen maksun helppoudessa. Enemmän julkisia latureita käyttävät suosisivat todennäköisesti edelleen RFID-tunnisteita, mutta monelle satunnaisesti pitkiä matkoja tekevälle luottokorttimaksu saisi suosimaan sitä tukevia verkostoja.
Pitkä selitys vasta kertoo täsmälleen mistä on kyse. Sirullisten luottokorttien luonteva ja turvallinen toteutustapa tietoturva-ammattilaisten näkökulmasta olisi tietysti se, että luottokortin siru ja pankki keskustelisivat keskenään salatusti ja toisensa vahvasti tunnistaen. Näin maksutapahtuma olisi turvallinen riippumatta mistään välissä olevasta laitteesta tai verkosta. Korttipäätteitä voisi kuka tahansa rakentaa ja ohjelmoida mielin määrin.
Mutta kun ei. Luottokortti keskustelee ensin korttipäätteen kanssa. Sitten tämä korttipääte vasta keskustelee salatusti pankin kanssa. Tämän takia jokainen korttipäätelaite jokaisella eri ohjelmistolla tulee sertifioida. Tämä on iso kustannus. Tämän kustannuksen takia monessa automaatissa korttipääte ei ole integroituna itse laitteeseen, vaan se on erillinen yksikkö, johon syötetään kortti ja tunnusluvut. Erillinen laite on pitänyt sertifioida vain kertaalleen. Sitten se voidaan liittää moneen erilaiseen automaattiin. Erillinen laite on kuitenkin halpaan type2-latausasemaan liitettynä todella kallis osa. Polttoainepumpulla kertaostos on 50-100 euroa, lataustolpalla 1-10 euroa. Päivän liikevaihto voi koko ajankin käytössä olevalla tolpalla jäädä muutamaan euroon. Siksi polttoainepumpulla erillinen laite kannattaa, mutta lataustolpassa ei. Sähköautoilu on siis liian halpaa!
Entäpä jos laite integroidaan? Silloin yhden type2-latausasemamallin valmistusmäärän pitäisi olla todella iso, että tämä sertifiointi kannattaisi. Ja ohjelmistoa ei enää voisi päivittää. Tämä ei olisi realismia tilanteessa, jossa koko ajan löytyy vielä yhteensopivuusongelmia jonkun uuden auton kanssa, tai halutaan päivittää ominaisuuksia lataustolppiin.
Siksi ei siis ole yhtään kannattavaa vaihtoehtoa saada luottokorttia toimimaan latausasemilla. Jos sen vain härkäpäisesti toteuttaisi, lataukselle joutuisi laittamaan kilpailijoihin verrattuna moninkertaisen hinnan. Asiakkaat eivät olisi sitä valmiit maksamaan, vaan kerran rekisteröisivät applikaationsa ja RFID-tunnisteensa ja nauttisivat halvemmista hinnoista sen jälkeen.
Teslan superlatureilla tunnisteita tai sovelluksia ei tarvita, ja laskutus toimii, koska laturi tunnistaa auton johtoa pitkin signaloimalla. Tulevaisuudessa tämä olisi mahdollista myös muilla asemilla ja automerkeillä. Standardit ovat olemassa.
Lataustunnisteita ja applikaatioita ei kannata latailla vasta sitten, kun matkan päällä sitä sähköä tarvitsisi. Hyvä aika tällaiselle puuhastelulle on siinä välissä, kun auto on tilattu ja toimitusta odottelee. Tunnisteet ehtivät saapua postissa ennen autoa ja jännitystä ja odotusta saa hallittua, kun on jotain asiaan liittyvää tekemistä.